|
|
Sammy ja Pekka kiertueella kesällä 2000Tämä on kahden miehen mutkaisa matkakertomus millenniumin ajalta, jonka jälkeen ovat markat muuttuneet euroiksi ja tukat harvenneet ukkojen päässä. Eli muutaman vuoden on ehtinyt tarina pölyttyä pöytälaatikossa. Kolmessa viikossa ajettiin toistakymmentä maata läpi, noin 13 000 kilometriä ja yksi rengaskerta sileäksi. Hauskaa oli kuin Sariolan tivolissa, ja soppaa meni parempiin suihin parisen säiliöautollista. Hit the road Jack! 16.5. 2000 Lähdimme Helsingistä M/s Finnhansalla Lyypekkiin, josta tavoitteena oli ehtiä illaksi Antwerpeniin, jossa meillä oli majoitus sovittuna. Siis sivuillemme vilkuilematta pyyhälsimme läpi Hollannin pysähtymättä edes tankkaamaan. Ei paljon jääty tuulimyllyjä ihastelemaan. Mielenkiintoista matkalla oli vertailla eri maiden liikennekulttuureita, ja ensimmäinen selkeä kontrasti tulikin siirryttäessä Saksan lähes sotilaallisen säntillisesti toimivasta systeemistä Belgian liikennesirkukseen. Nimittäin siellä on ajokortti tullut pakolliseksi vasta vuonna 1976, ja se kyllä vielä näkyy ja tuntuu. Pääsimme perille Antwerpenin suomalaiselle merimieskirkolle noin seitsemän aikaan illalla, ja tilanahtaudesta huolimatta saimme ajaa fillarit sisätiloihin. Loistava juttu, eipä tarvinnut kantaa huolta kulkupeleistä. Sauna lyötiin tulille, ja täytettyämme vatsamme isoilla pihveillä keksimme ryhtyä loppuillaksi kokonaan nestedieetille, ja jokusen pirtelön jälkeen suuntasimme etunojamme kohti paikallisia hämäräkujia. Tynnyrissä kasvaneena kuvittelin näkeväni epämääräisen lauman epämääräisen näköisiä nistimummoja, jotka heroiinineulat laskimoista törröttäen hamuavat viattoman turistin hihaa muutaman lantin toivossa, tyrkyttäen hammasproteesit lonksuen itseään. Mutta! Muun muassa kulttuurishokin poikanenkin alkoi nostaa päätään, kun havaitsinkin näyteikkunoissa keikistelevän toinen toistaan sorjavartisempia nuoria naisia, jotka postimerkin kokoisissa bikineissä esittelivät myyntiartikkeleitaan hintaan 150 FIM. Hyperventilaatiokohtauksen ja päästä paenneen veren heikentämä kehoni alkoi vaatia välitöntä nestetäydennystä toden teolla, joten Pekka ystävällisesti ohjasikin minut kauluksesta käsin kulman pahimpaan räkälään, Siebende hemeliin. Tasoitin jenkan tahtiin paukuttavan pulssini kolmessa minuutissa viidellä huurteisella, ja pian alkoivat jalkani jälleen kantaa. Voimiemme tunnossa jätimme jälkeemme tuon paheen pesän ja suuntasimme buutsien kärjet keskustaa, jossa asetuimme Rock’n’roll -pubiin, jonka interiööri, musiikki ja henkilökunnan muodollinen pätevyys meitä miellyttivät.
Illan jossakin vaiheessa olin näkevinäni tutun näköisen hahmon hiippailevan saluunaan sisään. Tyyppi näytti hämmästyttävästi Janick Gersiltä, Iron Maidenin kitaristilta. Vielä kun perässä keikkui sisään Dave Murray, tiesin olevani oikeassa. Jumaliste, lapsuusaikojeni idolit samassa baarissa! Mielenliikutuksestani huolimatta päätin kuitenkin olla häiriköimättä musikantteja, saavat varmasti tarpeekseen olalletaputtelijoista ja nimmarinruinaajista. Jostain syystä ilmeeni huomannut bändin roudari tuli kysymään tunnenko kyseisiä herroja ja haluaisimmeko hänen esittelevän meidät Maidenin pojille. Miksi näin tapahtui, en tiedä, ja olin lievästi sanoen hämmästynyt kysymyksestä, mutta sen enempää taivuttelua ei vaadittu!
Kun käteltyämme ja muutaman sanan vaihdettuamme sanoin, että häivymme bändiä häiritsemästä, Dave kysyi että mihin moinen kiire, ilta on nuori ja piikki on auki. Loppuyön siis dokasimme paskaa jauhaen Maidenin piikkiin. Myös herra Dickinson poikkesi paikalla sivistyneemmin punkkua siemaillen, juttuseurana osoittautui hieman kylmemmäksi… Raskas ilta vaatii veronsa, ja tässä kohtaa hinta on muistikuvien pätkittäisyys, mutta muistan ihmetelleeni Davelle, mitä he tekevät Antwerpenissä tällaisessa pikkubaarissa? Musikantti sanoi asuvansa kaupungissa, koska meno on rentoa, ihmiset mukavia ja kylillä saa kulkea rauhassa. 20.5. 2000 Aamu koitti kalpeille matkalaisille hieman ankeana, mutta erinomaiseksi aamupalaksi tempaisimme ämpärilliset valkoviinissä keitettyjä sinisimpukoita ja kyytipojaksi luonnollisesti valkkaria, niin johan alkoi taas meno maittaa! Maksoimme yöpymisestämme kirkolla 300 markkaa. Kaksi yötä kahdelta hengeltä saunomisineen, varsin kohtuullista. Lähdimme kohti Normandian maihinnousurannikkoa, ja Ranskan puolella pitkätukkabaikkerin alkoikin olla vaikeampaa saada yösijaa hotellista, joka paikassa mulkoiltiin kummallisesti ja kaikki huoneet olivat yllättäen ”täynnä”. Luonnollisestikaan nämä sammakonsyöjät eivät puhu eivätkä ymmärrä mitään muuta kieltä kuin omaansa. Vihdoin viimein saimme katon päämme päälle Yvetotista, josta myös löytyi matkan ensimmäinen ja viimeinen englantia puhuva fransmanni. Kuikelo oli hotellin respa, joka suupielet nykien kyseli tuleeko huoneemme ehkä parisängyllä. Pitiköhän se paviaani meitä joinakin saksalaisina nahkahomoina, jotka avobemarilla kenties ovat tulleet haistelemaan toisen maailmansodan saappaanjälkiä? Saatana että oli jätkällä hammasremontti lähellä! Tyypin naama meni tosin nopeasti totiseksi, kun älysi, että pyörillä ollaan liikkeellä. No, pakaasit huoneeseen, muutama neuvoa-antava pastis kurkkua kostuttamaaan ja etsimään evästä. Kylästä löytyi ihmetykseksemme Biker bar, jonka eteen oli pysäköity pari Sportsteria. Täällä saimme parhaan palvelun koko maassa, ja seisova pöytä etanoineen, simpukoineen ja vuohenjuustoineen oli ylitsepursuavan runsas. Pystybaarin puolelle siirryttyämme tutustuimme omistajaan, jonka oma H-D olikin toinen raflan eteen parkkeeratuista sporteista. Yhteinen sävel löytyi nopeasti, vaikkakaan ei yhteinen kieli, ja juomapuoli halpeni huomattavasti… Kädet puhumisesta väsyneinä heiluimme hauskuttamaan hotellimme henkilökuntaa ja havaitsimme, että pienessäkin yömajassa voi eksyä, kunhan kehon motoriikkaa ohjastaa riittävä määrä amarettokonjakkia. 21.5.2000 Keulat suunnattiin kohti tuulista Normandiaa. Le Havren korkeat sillat ylitettiin melkoisessa puhurissa, ja upeiden maisemien ihailu jäi vähemmälle, kun piti keskittyä fillarin sarvissa roikkumiseen. Keli ei sentään ollut yhtä vaarallinen kuin edellisvuonna Nordkapissa, mutta kylmän hien nosti tämäkin pintaan. Majoituimme pieneen Arromancesin kylään, joka oli WWII:n ratkaisun hetkinä tärkeä satama liittoutuneille, jotka 6 päivän aikana toivat maihin 300 000 miestä ja yli 50 000 ajoneuvoa. Pikkukylän edustalle pystytetty väliaikaissatama oli Doverin sataman kokoinen, ja teho tonneissa vastasi Gibraltarin satamaa.
Kävimme tutustumassa amerikkalaisten hautausmaalla, jonka 10 000 puhtaan valkoista ristiä ovat todella mykistävä näky. Hautausmaalta avautui näkymä suoraan Omaha beachille, jossa D-dayna liittoutuneet syöksyivät hunnien kk-pesäkkeiden armottomaan tulimereen. Tämä historiallinen paikka pitää ehdottomasti itse nähdä, jotta ymmärtää mistä puhutaan! Yhden jos toisenkin sotaveteraanin tekarit alkoivat kylläkin uhkaavasti narskua heidän huomatessaan liiveissämme killuvat gestapokallot…
Syynättiin vielä rannikolla massiiviset tykkibunkkerit, joiden seinien vahvuus oli pitkälti kolmatta metriä, ja käytiin paikallisessa maihinnousumuseossa pällistelemässä/pällisteltävänä. Jälleen ss-tunnukset aiheuttivat kummaa mulkoilua erään turistiretkueen taholta, joka kuului molottavan käsittämätöntä kieltä. Hetken kuluttua ymmärsimme, mitä kieltä nämä nyrkkiä puivat patalakit puhuivat: Hepreaa! Siis juutalaisia. Ilmankos olivat niin naama norsunvitulla… Surkeat ja kalliit turistisapuskat kietaistuamme maistelimme jälkiruuaksi paikallista juomaa eli calvadosta, joka tehokkaasti poistikin kengänpohjapihvin maun suusta. Kuitenkin hieman vielä janoisina huomasimme, että on kerrankin hyötyä siitä, että on ei-toivottu asiakas, sillä meidät oli jälleen majoitettu tyhjän yläkerran ruokasalin perimmäiseen nurkkaan, ja ruokasalissahan oli täpötäysi viinikaappi! Aina niin käytännöllinen monitoimityökalu kouraan, ja pian olikin avoinna ikioma minibaari. Vietimme melkoiset viininmaistajaiset, ja jos pullon maku ei miellyttänyt, niin aina saattoi avata uuden… 22.5.2000 Aamulla jätimme vähin äänin jälkeemme puolityhjän viinikaapin ja puolillaan puolityhjiä pulloja olevan huoneemme ja luukutimme kohti Etelä-Ranskaa. Ilma oli hieno, ja maisemat henkeäsalpaavan upeat. Ainoa kehumisen arvoinen asia maassa on sen vehreä luonto, jonka kauneudesta pääsee etenkin pikkuteillä ajaessa nauttimaan. Illansuussa oli jälleen vaikeuksia huoneen hankkimisessa. Ei ole majatalossa kulkijoille sijaa ei. Routiers-kuppilasta sentään myivät sapuskaa, ja kun älysivät, ettemme olekaan vihattuja sakemanneja vaan jotain outoa slaavilaista kansaa, alkoi englannin kielikin jo sujua. Baarimestari jopa soitti meille huoneen seuraavasta tienvarsimotellista, ja ennen iltahämärää maistelimmekin Arromancesin tuliaisia uima-altaan äärellä. 23.5.2000
Ylitimme vihdoin rajan Irunissa ja pääsimme Espanjan puolelle. Päätimmekin ylittää Pyreneet vanhaa serpentiinitietä emmekä kliinisen suoraa ja ruuhkaista baanaa, joka puhkoi läpi vuorien. Liikennettä olikin tosi niukasti, ja pääsimme nauttimaan täyteen lastatun, peräpainoisen härräkän kaarreajo-ominaisuuksista täysin siemauksin. Pysähdyimme päivän pidetessä evään toivossa tosi kuppaisen näköiseen majataloon, jonka pihamaalla kanat ja hevoset valtoimenaan kirmailivat. Ovensuussa istua nökötti todella kiukkuisen näköinen täti, joka huitoi meille selväksi, että kokki saapuu vasta parin tunnin kuluttua. Kiireettöminä ajattelimme odotellessa maistaa muutaman olusen, ja maistellessa aika kuluikin suht rattoisasti. Vihdoin kokki/talon isäntä saapuikin aika jurrissa parin ikivanhan ukon kanssa, hääti murjottavan akan huithelkkariin ja räppäsi stereot täysille soimaan Deep Purplen Smoke On The Wateria. Katselimme suu auki näiden kylähullujen kummallista sadetanssia, kun kokki vielä nappasi kaapista pari kattilaa ja liittyi jammailuun niitä yhteen paukutellen. Idyllinen mielikuva seesteisestä vuoristokylästä oli ikuisesti mennyttä…
Jokusen tovin tätä riverdance-tyyppistä heilumista katseltuamme saimme kokin viimein ymmärtämään, että olemme nälissämme, ja hän armollisesti johdattikin meidät ruokasalin puolelle. Vaihtoehtona hän tosin ensin tarjosi paikkaa baarin puolelta, jossa olisi ollut ”entertainment”. Eli siis känninen kolmikko ja täysillä rokkia. Päädyimme ruokasali-vaihtoehdon puolelle. Söimme pitkän kaavan mukaan kuten tapanamme on, ja jokaisen ruokalajin välissä koko ajan humaltuva maestro kantoi meille pari pulloa viiniä. Kerran pölähti yltä päältä heinissä, pölyssä ja hiessä selvittämään käsimerkein, että hevonen karkasi ja siksi oli mennyt aikaa jälkiruuan laitossa. Ulkonakin alkoi jo hämärtää, ja päätimme lähteä etsimään leiripaikkaa, joten ei muuta kuin baarin puolelle laskua maksamaan. Ukkeli ei tosin suostunut kirjoittamaan laskua ennen kuin olimme maistaneet paikallista baskilikööriä. Jälleen täysosuma! Olimme toivoneet tätä harvinaista juomaa jostain löytävämme, mutta kun emme osaa baskia niin ei voi kysyä…Tätä paikallista myrkkyä kutsutaan likööriksi, mutta maku on lentopetroolia läheisesti muistuttava ja oktaanitkin varmaan samaa luokkaa. Kökki näytteli käsimerkein että pari paukkua voi ottaa, mutta useampi voi hieman vaikeuttaa motskarin ohjastamista. Noin kymmenen shotin jälkeen olimmekin jo tosi ajokunnossa ja ylimpiä ystävyksiä tämän pelkkää baskia puhuvan hevospaimenen kanssa. Ja lasku sen mukainen, vain 1500 pesoa! Olimme jo TODELLA hilpeällä tuulella, kun jalkatapit asfaltista kipinää iskien poistuimme kohti vuorenhuippuja, kypärät tietty pakaasien päällä keikkuen. Pitkän aikaa vuoren seinämistä kaikui jälkeemme majatalosta kantautuva etäinen musiikki, Purplen Child In Time… Oli jo aivan pilkkopimeää, kun pystytimme leirin noin kilometrin korkeuteen. Sytytimme melkoisen vainovalkean ja möykkäsimme koko yön alhaalta laaksosta kuuluvien lehmänkellojen säestyksellä espanjan baskimaan ihanuutta. 24.5.2000 Hyvin nukutun yön jälkeen olikin mukava pirteänä lähteä laskeutumaan tiukasti mutkittelevia vuoristoteitä kohti Pamplonaa, jossa muuten vuosittain järjestetään maailmankuulut härkäjuoksut. Jossakin kohtaa kaiteetonta reittiä pudotellessamme sumusta ilmestyi rinnallemme suuri kotka, joka hetken lensi ikään kuin samaa matkaa kanssamme, kuin hyvästelläkseen rauhanhäiritsijänsä, ja katosi äänettömästi takaisin aamun usvaan, josta oli tullutkin. Lyhyt, ikuisiksi ajoiksi mieleen jäävä hetki. Madridin kehäteillä seikkailtuamme majoitumme Manzanaresiin, jossa jälleen palvelu alkoi tökkiä. Ruokaa ei meinattu saada pöytään, ja paikallinen hemmo tulikin neuvomaan, että jos nuo rautaristit ja gestapokallot saa liivistä irti, niin kannattaa ehkä ottaa. No, liian helppoa tää muuten oliskin, ei oteta pois, kaivetaan verta nenästä ihan lusikalla. Kyllä sapuskaa kuitenkin saatiin, vaikka vähän kesti ja lautaset lensivät pöytään parin metrin päästä. Jälkeenpäin vasta tuli mieleen, että olikohan meille lisätty jotain ihan omia mausteita… 25.5.2000 Pekka sai älynväläyksen, jotta Portugaliinhan ei oo pitkä matka, joten tuumasta toimeen ja eteenpäin! Ylitimme verenpunaisena virtaavan Rio Tinton reilusti yli 30 asteen helteessä ja rajan yli, no problemo kuten tähänkin asti. Mitä etelämmäs tultiin, sitä H-D-myönteisemmiksi ihmiset tulivat. Torvet soivat, ja hymyilevä jengi näytti voitonmerkkejä (ei sentään yhden sormen sellaisia). Tällaista harvemmin meillä karussa pohjolassa. Yövyimme Monte Gordossa, taistellen marketin takapihalla helvetillisten tappajamuurahaisten kanssa leiripaikasta. 26.5.2000 Aamulla nämä kirotut giganttiset kusiaiset olivat vallanneet fillarimme, joissa riitti naposteltavaa liiskautuneiden ötököiden muodossa. Näppärinä survival-motoristeina käytimme luonnon omia pestisidejä ja lorottelimme raadonsyöjät hengiltä. Samalla tuli pölyt pestyä kromeista…
Pikku Portugalin-turneen tehtyämme käänsimme puhtaaksi kustut keulamme kohti Gibraltaria ja havaitsimme jälleen Suomen passin toimivuuden, kun pelkkää kantta vilauttamalla ylitimme rajan. Merkillistä muuten, että kotimaahan tullessa aina muodollisuudet mutkistuvat ja hidastuvat, ja vittuilu alkaa, kun arvon virkamies ei tänäkään vuonna ole saanut muijaltaan pillua ja jonkun siitä pitää kärsiä. Ja mikäpäs parempi kohde kuin viaton motoristi, jonka lomareissun saa helposti pilattua ja mielen pahoitettua. Se vasta olematonta neljän sentin (seisokissa) itsetuntoa kohottaa niin, että housut ihan kastuvat! No, asiaan. Koska oli jo myöhäinen iltapäivä, kaasutimme suoraan ”isolle kivelle”, jossa kaikki nähtävyydet tykkeineen, tippukiviluolineen ja apinoineen ovat. Kunnon sightseeingin tehtyämme törmäsimme huipulla piknikillä olevaan Mellow Riders -pyöräporukkaan, joka toivotti meidät välittömästi tervetulleeksi Gibraltarille tarjoten olutta, pihviä ja tymäkkää marokkolaista sillävälin, kun he koirineen jahtasivat apinoita. Paikallinen huvittelumuoto ehkä. Maukkaita antimia maisteltuamme lähdimme tutustumaan toiseen kivellä majailemaan prätkäkerhoon, Gibraltar MC:hen. Vihdoin löysimme GMC:n viiden raivohullun rottweilerin vartioiman klubirakennuksen, jonne myös toivotettiin tervetulleeksi samoin eväin kuin aikaisempikin rytmiryhmä oli tehnyt. Meininki oli jo kuitenkin alkuillasta senkin verran railakasta, että aivosolujemme lopullisen menettämisen pelossa päätimme etsiä väliaikaissuojaa jostakin halvasta hostellista. Hyvä näin, sillä jossain vaiheessa iltaa, todennäköisesti raikkaan merellisen ilmaston vaikutuksesta, oli näissä kuivunutta rusinaa muistuttavissa aivolohkoissamme alkanut kyteä ajatus Afrikan puolella pyörähtämisestä.
27.5.2000 Jätimme kalliin Gibraltarin taaksemme ja kurvasimme Tangerin lauttaan. Passintarkastus suoritettiin ensimmäisen kerran jo laivassa, papereita näyteltiin ja täyteltiin. Ammattia kysyttäessä vastasimme olevamme joulupukki ja muurahaistutkija. Herätti koppalakeissa hämmästystä. Mutta maihin päästyämme vasta todellinen sirkus alkoikin. Yhdelläkään ”tullimiehellä” ei ollut virkapukua, joten saattoi vain arvailla, mitä asiaa kukin alueella hääräilevä äijä toimitti. Kimppuumme kävikin lauma joka ulkomuodoltaan ja tuoksultaan muistutti vahvasti puliukkoja. Ryhmä keräsi meiltä kaikki paperit ja dokumentit, nappasi Pekan mukaansa ja sukelsi yhtenä miehenä tuhatpäiseen ympärillä vellovaan ihmismereen. Minua jäi vartioimaan kyttyräselkäinen hyypiö, jolla oli pari senttiä vahvat pullonpohjalasit. Tämä notre damen kellonsoittaja huitoi käsillään ilmaa ja päästeli suustaan kummallisia gorillamaisia örähdyksiä. Tämä ainoa tullimiehen korttia rinnassaan kantava veikko oli siis umpikuuro ja mykkä… Yritin päästä mokomasta muppetshowsta eroon, mutta aina kun käänsin selkäni, koomikko kiilasi eteeni ja jatkoi käsittämätöntä elehtimistään. Pelastuksekseni jostakin ilmestyi kohtelias sujuvaa englantia puhuva herra, joka esitteli henkilökorttinsa, joka todisti hänen olevan valtion virallinen opas. Tyyppi alkoi tarjota opastettua kierrosta kaupungissa, johon sisältyisi syömiset, juomiset sun muut savukkeet. Kun kieltäydyin sitkeästi kaikesta palvelusta, opas ryhtyi kaivelemaan taskuistaan muhevaa ja alkoi tehdä siitä kauppaa keskellä virallista tullialuetta poliisin seistessä muutaman metrin päässä. Tein kansainvälisiä käsimerkkejä apuna käyttäen hyvin selväksi, että saa tunkea nyyttinsä syvälle sinne, minne Marokonkaan aurinko ei paista! Nimittäin ajatus paikallisesta vankilasta toi nopeasti mieleeni muutamia kohtauksia elokuvasta Idän pikajuna. Ja niitä kohtauksia katselen mieluumin kotona videolta, en suinkaan peilistä jossakin torakkaisessa sellissä. Tilanteesta selvittyäni Pekka oli vihdoin saanut taisteltua paperimme kuntoon ja saapui tuttu pultsarilauma kintereillään.
Hetken Tangerin keskustassa pyörittyämme päätimme poistua paikalta, sillä kaupunki on saastaisempi kuin yksikään näkemäni kaatopaikka, ja liikennesäännöistä täällä ei oltu koskaan kuultukaan. Toisekseen, menimme minne vain niin vaikutus oli sama kuin ufo olisi laskeutunut: meidät nähdessään kaikki pysähtyivät niille sijoilleen autoja myöten, torvet soivat ja ihmiset taputtivat, vihelsivät ja huusivat. Uskomaton hässäkkä. Harrikoilla ajavina tatuoituina kalpeanaamoina todennäköisesti hieman erotuimme valtaväestöstä, kun jotkut pysäyksissä ollessamme tarttuivat jopa käsivarteen kiinni ja ällistelivät ääneen kuvia. Kannattaa kokeilla, kokemuksena suhteellisen mieleenpainuvaa.
Tiestö oli hirveässä kunnossa, ja ajoinkin vauhdilla viemärikaivoon, jonka kannen oli varmaan joku pihistänyt paistinpannukseen. Luulin, että koko fillari meni poikki, kajaus oli niin mieletön. Takajarrusatula se vain meni läpi lokasuojasta, ja vanne sai hiukan siipeensä, mutta matka jatkui. Vaikka tarkoituksemme oli alun perin viipyä pidempään, niin totesimme hauskuuden olevan aika vähissä, karistimme vikkelästi kamelinpaskaisten katujen pölyt jaloistamme ja lähdimme suunnistamaan kohti Ceutaa. Afrikkalaisen liikennekulttuurin helmenä mainittakoon keino hidastaa paikoin turhan suuriksi kasvavia kaarrenopeuksia: kylvetään kaikkiin vuoristotien kurveihin asfaltin päälle irtosoraa! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti parikin kertaa, etenkin kun kypäräpakkoa sielläpäin ei tunneta eikä siinä helteessä paljon huvita mitään muoviämpäreitä päässä pitääkään.
Monen mutkan kautta lopulta saavuimme Ceutan tulliin, jossa sama puliukkokabaree alkoi eri hahmoilla höystettynä. Tällä kertaa vahtinani toimi jalaton neekeri, jonka hampaat oli tehty galvanoidusta pellistä. Saimme myös jonottaessamme seurata paikallista passivapaampaa rajanylitystä. Tyypit loikkasivat puvut päällä mereen Marokossa ja uivat muutaman sata metriä Espanjan puolelle, nousivat merestä kuin mitään ei olisi tapahtunut, korjasivat vihellellen kravatin kuin James Bond ikään ja lampsivat vettä valuen ihmisvilinään. Takaisin manner-Espanjan puolelle seilattuamme yövyimme Cortijo de S. Enriquen kylässä. Ostimme huoltoasemalta pari litraa bacardia ja huuhdoimme järkytyksen pölyt kurkustamme lopullisesti. 28.5.2000
Ajaessamme pitkin Espanjan Costa del sol -rannikkoa paahtavassa auringossa keksimme jälleen poikkeuksellisen yöpymiskohteen ja suuntasimme kohti Sierra Nevadan autiomaata. Kun aurinko alkoi vaipua mailleen, lähdimme ajamaan pois maantieltä. Kivierämaassa oli melko vaivatonta liikkua matalallakin moottoripyörällä, kunhan osasi varoa isompia kiviä ja kuivuneita ojia. Juuri ennen pimeän laskeutumista alkoi etäällä häämöttää rakennuksen hahmoja, ja ajettuamme lähemmäksi totesimme osuneemme vanhaan aavekaupunkiin kirkkoineen. Todella uskomaton paikka leiriytyä! Kaivokin löytyi, jossa peseytymiseen kelvollista mutta juomakelvotonta vettä. Kuivaa polttopuuta löytyi runsaasti, ja sitä kerätessä pääsimme tutustumaan paikalliseen eläimistöön liskojen, sauvasirkkojen ja kirkkaanväristen hämähäkkien muodossa. Sidoimme kunnon western- tyyliin rautahevosemme puomiin kirkon eteen ja sytytimme nuotion. Päinvastoin kuin autiomaassa yleensä, Sierra Nevadassa lämpötilavaihtelut yön ja päivän välillä osoittautuivat olemattomiksi, ja yölläkin oli lämmintä noin 20 astetta. Emme edes pystyttäneet telttaa, vaan nukuimme paljaan taivaan alla. Oli todella uskomaton fiilis nukahtaa tähtikirkasta taivasta tuijotellen täydellisessä hiljaisuudessa ja herätä auringon ensi säteisiin sen noustessa vuorten takaa. Mitkään kuvat tai sanat eivät riitä millään kertomaan kokemiamme tunnelmia tässä majapaikassamme.
29.5.2000 Ostimme öljyt ja putsarit Murciasta ja suoritimme mopoihin öljynvaihdon 42 asteen helteessä. Huomasimme, että kun ilman lämpötila nousee yli ruumiinlämmön, ajoviima ei enää viilennä vaan tuntuu kuin ajaisi saunassa. Vesi- ja suolatasapainosta on näissä olosuhteissa syytä huolehtia, muuten kuivuu nopeasti korpuksi. 30.5.2000 Saatiin ylinopeussakot Torreblancan tienoilla, vauhtia noin sata viidenkympin alueella. Maksu heti, käteisellä ja yhteensä 60 000 pesetaa. Mutta koska oltiin liikkeellä harrikoilla, saatiin puolet alennusta! Mitenkähän olisi mahtanut käydä Kekkoslandiassa? Konstaapeli oli itsekin HD-miehiä ja kyseli, mitä fillarit meillä päin maksavat. Oli komissaarius hieman ihmeissään, kun kuuli että prätkät ovat puolet kalliimpia Soviet Finlandiassa. Yöksi paineltiin Miami Platyan leirintäalueelle ja hyydyttiin hyvin nesteytetyssä tilassa telttaan ovet auki. 31.5.2000 Herätessämme huomasimme, että teltan katto oli mustanaan suuria tyytyväisen lihavia hyttysiä, jotka olivat käyttäneet meikäläistä eväskioskinaan. Pekkaan nuo pistiäiset eivät tietenkään olleet tehneet jälkeäkään, kuten tavallista. Pelkästään peukalostani laskin 12 puremaa, ja jalkani olivat niin turvonneet pistoksista, että bootsit eivät enää menneet jalkaan. Palatessani viileästä, helpottavasta suihkusta näin yöllä kivittämäni kulkukissan kostoksi kusevan kuivumassa olevaan pyyhkeeseeni. Murjoin monot väkisin jalkaan ja hoidin kuivattelun auringossa.
Kaasutimme ohi Barcelonan kohti Andorraa, jonka pääkallonpaikka sijaitsee 2 400 metrissä. Pysähdyttiin tankkaamaan halpaa bensaa 3 FIM/litra ja ostettiin 70-volttista absinttia 20 FIM/litra sekä yksi makkara. Absinttia ostettiin varmuuden vuoksi 10 litraa, ettei pääse maksa kuivumaan. Kuin ihmeen kaupalla saatiin lekkerit ja makkara mahtumaan kyytiin ja laskeuduttiin jarrut savuten vuoristosta ihmisten ilmoille. Seikkailimme yöllä Ranskassa jossain Sitgesin nurkilla, ja leiripaikan etsiminen oli onnenkauppaa. Pystytimme vain teltat onnenkaupalla pussipimeässä jonkun pikkutien päähän. Aamurapuloissani kuselle mennessä kävelin paljain jaloin suureen kusiaispesään seisoskelemaan ja näppärästi karistaakseni otukset koivistani putosin tahallani munia myöten kuraojaan. Tässä kohtaa selvisikin leiripaikkamme sijainti, joka oli keskellä suota. Samalla selvisi läpi yön kaikunut kummallinen narskutus, joka osoittautui olevan lähtöisin noin miljoonasta sammakosta. 1.6. 2000 Sammakonsyöjien maan läpi päästeltiinkin hyvää vauhtia, ja yövyimme joen rannassa juravuoristossa Rhönen alkulähteillä. Läheisestä maatalosta käytiin iltahämärissä kähveltämässä polttopuita, koska seutu oli niin kosteaa että kuivaa puuta oli mahdotonta löytää. Yritimme myös lainata itsellemme lampaan, iltapalaksi vain, mutta toiminta nostatti sen verran mekkalaa että poistuimme puinemme pusikkoon. 2.6.2000 Pääsimme vihdoin pois Ranskasta Der Fatherlandin puolelle, jossa päivän ajettuamme poikkesimme autobahnalta jollekin metsätielle etsimään leiripaikkaa. Ajoimme melko pitkän aikaa metsään ennen kuin löytyi sopiva. Kärrypoluksi muuttuneen tien varressa oli peuratorni ja elukoiden ruokintapaikka, jonka valtasimme. Helle oli melkoinen, joten pystytimme hyttyssuojaksi vain teltan sisäosan, ja tällä kertaa polttopuita saatiinkin kätevästi peurojen ruokintakulhoista. Peuratornillekin löytyi käyttöä. On muuten todella mieltä ylentävä tunne istua mukavasti aamupaskalla linnunlaulun säestyksellä puidenlatvojen tasalla katsellen aamu-usvaisen mäntymetsän takaa nousevaa aurinkoa. 3.6.2000
Lili Marlene korvissamme soiden motorisoimme itsemme Dachauhun, jossa oli WWII:n aikana tehokkaammanpuoleinen keskitysleiri. Pääsy muuten tälle ja vastaaville leireille on ilmaista. Ja vapaaehtoista, nykyään. Varsin mielenkiintoinen paikka, vaikka valitettavasti vanki- ja kidutteluosasto oli remontin takia suljettu. Suihkutkin osoittautuivat toimimattomiksi . Samalla tavoin kuin esimerkiksi Auschwitchissa on paikan päällä pieni elokuvateatteri, jossa esitetään leirin historiasta kertovaa dokumenttia. Alueella on museo, restauroituja parakkeja sekä alkuperäiset krematoriot. Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Ja kun kerran historiaan oli taas kiinni päästy, niin suuntasimme nokat kohti Berchtesgadenia, jossa Aatulla oli pikku kesämökki, Kehlsteinhaus, paremmin tunnettu nimellä Kotkanpesä. Aurinko paisteli todella railakkaasti, ja alppikylään päästessämme olimme punaisia kun ravut. Todennäköisesti noissa korkeuksissa ei pahemmin otsoneita ole uv-säteiltä suojaamassa. Edes 30:n suojakerroin ei auttanut. Majoitimme olemuksemme idylliseen gasthausiin kirkkaana vuorilta virtaavan joen kupeeseen, jossa palaneita nahkojamme viilentääksemme sipaisimme muutaman napakan absinttipaukun, ja höyrysimme kohti pyhiinvaelluskohdetta. Aivan ylös asti ei valitettavasti päässyt ajamaan, vaan noin puolestatoista kilometristä matka jatkui erikoisvalmisteisilla busseilla, jotka keikkuivat menemään puolen metrin päässä kaiteettomista reunoista. Ei siis mikään korkeanpaikankammoisen mielipaikka. Huipulla eivät pelkästään maisemat olleet henkeäsalpaavat, vaan ilmakin oli todella raikasta ja kevyttä hengittää. Keskellä kesää näissä korkeuksissa on lunta, vaikka lämpöä todellakin riitti. Tiimimme suosittelee tätäkin kohdetta!
Ilta alkoi jälleen häämötellä päästyämme kiveltä gasthausiin. Kostutimme nyt palanutta nahkaamme huolellisemmin, erityisesti sisäpuolelta. Pullo absinttia virkistikin kummasti, ja tasapainoelimet viipottaen suuntasimme häiritsemään seesteisen pikkukylän iltaelämää. Tyhjään mahaan kaadettuna paikallinen menomehu aiheuttikin melkoisia aika-avaruusjatkumon vääristymiä, ja vuorotellen saimme pelastella toisiamme muun muassa jokeen syöksymiseltä ja rautatie-asemalle murtautumiselta. Myös vähäinenkin saksan kielen taitomme surkastui siihen pisteeseen että tilasimme ravintolassa ruokamme syötäväksi haluamiamme eläimiä esittämällä. 4.6.2000
Kaikesta huolimatta aamu koitti, ja paikan omistajattaren kalsean katseen saattelemina käänsimme kärsät kohti itää. Poikkesime Salzburgissa Mozartin synnyinsijoilla mutta emme jääneet niitä pitkäksi aikaa ihastelemaan, vaan jatkoimme matkaa tavoitteenamme päästä illaksi Prahaan. Suunnitelma koki tosin pikku takaiskun, kun Tsekin rajalla hilpeillessämme pääsimme tullimiesten suosikeiksi. Ukot jonosta sivuun, kamat ulos kasseista. Vuorotellen kuulusteluihin: millä asioilla tämän näköiset tyypit liikkuvat, onko aseita tai ammuksia, paperit tarkastettiin viimeistä lappua myöten epäilyttävien osoitteiden varalta. Kyselivät tarkkaan matkasuunnitelmat, ja vaikka yritin selittää, että "me turist, no terrorist", ilmeet pysyivät kireinä. Parin tunnin sähläämisen jälkeen päättelivät meidät todennnäköisesti vaarattomiksi, koska hymyillen tarjoilivat meille sakkoa. Syytä ei ihan saatu selville, mutta koska summa vastasi 30:a FIM, päätimme mukisematta maksaa päästäksemme pälkähästä. Suveniir, virnisteli koppalakki kuittia antaessaan.
Koska aikataulu oli jo tunteja persiillään, ajattelimme yöpyä ennen Prahaa. Benesovissa kurvasimme ukonilmaa karkuun ensimmäisen vastaantulevan hotellin pihaan, ja syöksyimme tilaamaan huonetta. Yhteistä kieltä ei taaskaan löytynyt, ja huoneen saamisessa oli joku ongelma. Luulimme jo että baikkerin pärstä ei taaskaan ole suosiossa, kunnes paikalle soitettu vartija sai selitettyä että pyörät itsessään ovat ongelma, koska niitä ei näillä seuduin voi ulos jättää. Ne mitä todennnäköisesti varastetaan yöllä. Joten herra tuli näyttämään fillareille säilytyspaikkaa, avasi ravintolan ovet ja näytti, että sisään vaan. Päräytimme prätkät siis keskelle ruokasalia. Myöhemmin illalla söimme ja joimme pitkän kaavan mukaan samassa ravintolassa, omien pyörien vieressä. Paikalliset illastamaan tulleet perheet katsoivat viritystämme hieman kummeksuen…
Ryhdyimme karistamaan itämaan pölyjä renkaistamme, ja ennen rajaa pysähdyimme huokaisemaan ennen tulevia tullimuodollisuuksia. Koska olimme nousemassa noin 8 kilometriä pitkää Teplicen mäkeä, joka on tunnettu kyytiä tarjoavista tyttösistään, oli hieman vaikeaa löytää mistään rauhallista levähdyspaikkaa. Parkkeerasimme mielestämme hiljaiselle levähdysalueelle, mutta kuin maasta polkaistuna meidät ympäröi sekalainen joukko anatomisesti eri tavoin muotoutuneita naishenkilöitä, jotka tarjosivat meille mahdollisuutta nopeaan intiimihydrauliikkasuoritukseen hintaan 50 DM per helpotus. Kiireisinä miehinä kieltäydyimme kohteliaasti, ja saatuamme piirakkakonsulentit irti sukukalleuksistamme puikotimme vanhan Itä-Saksan maisemissa Dresdenin baanaa iskunvaimentimet kipinöiden. Jos haluaa vaihtaa amalgaaminsa modernimpaan materiaaliin, niin tämä highway 55 on oivallinen tapa poistaa vanhat paikat hampaista. Tästä todisteena tien varrella lojuu lukemattomat määrät akseleita sun muuta irronnutta osaa. Tähän päivään mennessä on asia saattanut korjaantua, tiedä häntä. Ei ole tullut tuon reissun jälkeen samaa reittiä kokeiltua… Yöksi jäimme Schweriniin, jossa tempaistiin iltapalaksi eisbeinit eli kilon painoiset sianpotkat sauerkrautilla ja tietysti tilkkanen olutta. 6.6. 2000 Ajeltiin lyhyt päiväsiirtymä Lyypekkiin ja sitten m/s Finntraderilla mukavasti Suomeen nauttimaan maailmankuuluista tullimuodollisuuksista. Tuolloinhan oli Super Rally meillä Kekkoslovakiassa ja FBI:n ja SUOPO:n ja Karhuryhmän ja ties minkä vastaanottokomitea kyyläämässä rungonnumeroita satamassa. Kyllä oli jälleen mukava palata kotiin tietäen, että isänmaa on rikollisilta turvassa, kun isoveli valvoo!
TEKSTI: SAMMY |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
Backbone MC |
Tel. +358 44 5979313 |
© 2005 Mika Haulo
